Päivitystä

Ajattelin alkaa taas päivittelemään silloin tällöin tänne blogiin. Viime postauksesta on vierähtänyt jo muutama vuosi. Toivon, että ennen kuin luet pidemmälle käyt katsomassa minä sivun. Sieltä selviää asioita minusta ja millaisista asioista kirjoittelen, jos ei kiinnosta voit olla lukematta pidemmälle. Kerron tässä postauksessa lähestyvän syntymäpäiväni kunniaksi vähän elämästäni.

Kymmenen päivän päästä täytän siis 22 vuotta, hurjaa miten aika menee näin nopeasti. Vastahan olin pieni aktiivinen ja onnellinen tyttö, ilman suurempia ongelmia. Kokeilin kaikenlaisia harrastuksia, mutta rakastuin heti telinevoimisteluun, jota harrastinkin noin 8 vuotta. Haaveenani oli tulla huippu voimistelijaksi. Kun olin lapsi, asuimme hyvällä alueella, jossa asui paljon lapsiperheitä. Vietimme päivät pihalla ja leikimme erilaisia leikkejä, kuten kirkkistä ja penkkistä. Koulu ei ollut koskaan ihan helppoa minulle. Eniten inhosin kuitenkin nokkahuilua, jota en ikinä oppinut soittamaan. Englannissakaan en menestynyt. Ala-aste iästä minulle jäi hyviä muistoja koulusta ja vapaa-ajasta sekä kavereita, joiden kanssa olen vieläkin yhteyksissä. Toki minullakin oli omat ongelmani niin kuin varmasti kaikilla. Yläasteelta minulla on lähinnä huonoja kokemuksia. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja koin henkistä kiusaamista. Lukio ikäisenä kaveripiirini muuttui ja kasvoi, jonka myötä aloin rikkomaan rajoja ja pitämään hauskaa juhlien. Hauskanpidon lisäksi se oli myös tavallaan kapinaa ja tunteiden turruttamista. Siitä koituikin ongelmia. Täysi ikäisyyttä, huostaanoton purkua ja vapautta odotin innolla, vastuunottamisesta huolimatta. Pian omaan kotiin muuton jälkeen vastoinkäymiset kuitenkin vahvistuivat ja jouduin osastolle. Vaikeuksien kautta selvisi kuitenkin myös todelliset ystäväni, jotka ovat pysyneet rinnallani aina vaikeuksista huolimatta.

Nyt asun tuetussa asumisyksikössä Etelä-Suomessa. Vointini vaihtelee. Onneksi pitkienkin kovien vesisateiden ja myrskyjen jälkeen tulee useimmiten sateenkaari ja aurinko. Aloitin viime vuoden loppupuolella käymään salilla, mutta se on nyt tauolla. Päivisin käyn kävelyillä, soitan koskettimia, maalaan, katson elokuvia ja sen sellaista. Tykkään myös sisustaa ja askarella juttuja asuntooni. Olen myös aloittanut kirjan kirjoittamisen. Kun kyllästyn yhteen tekemiseen, keksin jotain muuta. On pakko yrittää tehdä jotain, ettei seinät kaadu päälle ja saa ajatuksia muualle tästä vallitsevasta tilanteesta. Viestittelen myös paljon kavereiden ja sukulaisten kanssa nyt, kun tapaaminen on hankalampaa maailman tilanteen takia. Harmi etten pääse tänä vuonna juhlistamaan syntymäpäivääni, mutta se on pientä.

En ajatellut kirjoittavani tästä, mutta pakko sanoa vielä muutama sana aiheesta. Toivon, että otamme koronan tosissamme ja kuuntelemme suosituksia. Vaikka sitä ajattelee, ettei se kauhea tauti minuun iske, se voi iskeä keneen tahansa ja elämä voi olla pienestä kiinni. Olkaa kiitollisia jokaisesta päivästä ja muistakaa ettei terveys ole itsestään selvyys ja sitä pitää arvostaa. Tsemppiä ja hyvää kevättä kaikille.♥

-olivia

Uusi alku

Hyvää myöhäistä itsenäisyyspäivää Suomi 100!

Ajattelin alkaa taas jatkamaan blogin kirjoittamista. Viime postauksen kirjoitin vuosi sitten sairaalassa. Pääsin keväällä pois osastolta, jonka jälkeen olen käynyt siellä vain pari lyhyttä jaksoa kun on tullut romahdus.

Vuoden sisällä on tapahtunut paljon! Asun nykyään Lahdessa tuetussa asumisyksikössä pienessä yksiössä, jonka olen saanut sisustaa haluamallani tavalla. Päivisin käyn sairaalalla omahoitajallani ja voimien mukaan mielenterveyspalveluiden eri päivätoiminnoissa kuten salilla, maalaamassa, voimauttavassa valokuvaamisessa, nuorten ryhmässä ja ruuanlaitossa. Lisäksi juttelen asumisyksikön ohjaajien ja päiväpolin hoitajien kanssa. Näen myös usein läheisiäni, ja heidänkin tuki on minulle tärkeää.

Tällä hetkellä minulla menee ihan hyvin, on vain masennusta ja siihen liittyviä oireita, ja useimmiten iltaan sijoittuvia pelkoja ja ahdistusta, joihin saan tarvittavia lääkkeitä. Lääkitykseni on siis suunnilleen kunnossa, eikä esimerkiksi harhoja ole. Kaikki kokemani on kasvattanut minua henkisesti. Olen vahvempi ja itsenäisempi kuin ennen, eikä minulla ole samanlaisia ennakkoluuloja asioihin. Vaikka minulla on ympärilläni edelleen suojamuurit, olen myös paljon avoimempi asioistani.

Toivon saavani lukijoilta toiveita mitkä asiat kiinnostavat ja mistä voisin kirjoittaa!♥

-Olivia

Vuoristoradalla

Ulkona on jo isot kasat lunta ja viime postauksesta on aikaa. Kun mennään taaksepäin kaikki alkooi jo näytää paremmalta ja suunta oli ylöspäin. Vointikin oli jo parempi ja tuntui, että tästä vielä selvitään.

Sitten tuli romahdus vaihe, olin kotona hatkoilla kunnes äitini soitti minulle amulanssin. Ambulanssi kuljetti minut takaisin osastolle jossa aloin mm.viillellä ja puhua itetuhoisista ajatuksistani. Sen seurauksena olen nyt kolmattta viikkoa vierihoidossa ja sain tänään ensimmäisen kerran koneeeni käytttöön ja viearailu ja yhteydenoidon pidon rajoitus loppuivat.Minulla olisi paljon kerrottavaaa lähipäivistä mutta olen yksinkertaisesti liian väsynyt kirjoittamaan enempää. Ehkä pohdin tapahtumia syvemmin jossain toisessa postauksessa . <3

ps, tykkäättekö enemmän lyhyistä vai pitkistä pohdiskelevemmista postauksista?

-Olivia

Osastohoito tarpeellinen?

Kuluneen viiden kuukauden aikana oon nähny sairaita ihmisiä ja kurjuutta enemmän ku mun koko elämän aikana. Se on poistanu paljon ennakko luuloja ja kurjuuden keskellä asuminen on vahvistanut mua. Tosin ympäristöni ei ole tällä hetkellä mielestäni kuntouttava, ja täältä voi saada myös paljon traumaattisia kokemuksia. Kuten eritstykseen laitto sen vuoksi että on huono olla, eikä pysty enään pitämään tunteita sisällä. Tuntuu, etten pääse täältä pois ollenkaan ellen pidä kaikkea sisällä ja ala näyttelemään tosi onnellista ja elämänilosta ihmistä. Jos se on ainoa reitti vapauteen on kai toimittava niin. 

Sillä haluan kotiin, ihan oikeaan omaan kotiini ja normaalin elämän! Haluan alkaa käymään koulua, käydä salilla ja jatkaa telinevoimistelua. Haluan nähdä kavereita ja pitää viikonloppuisin hauskaa. En maata päivästä toiseen sängynpohjalla, vaikka hoitohenkilökunta onkin sitä mieltä etten olisi valmis vapaaseen elämään. Vaikka mulla onkin diagnooseja, se ei tarkoita ettenkö pystyis elämään niitten kanssa.

En ymmärrä miten osastolla lusiminen auttaa mun tilanteessa. Vaikka nyt oonkin saanut jotain vapauksia kuten ryhmä lupia ja pääsen käymään kanttiinissa kahvilla äidin kanssa. Onhan niitäkin tilanteita joissa sairaala on paras vaihtoehto, joskus oli mullekkin. Mutta nyt oon sitä mieltä ettei mun tilanteessa edes täyty pakkohoidon kriteerit ja osastolla olo vaan ennemminkin vaikeuttaa mun kuntoutumista.♥

-Olivia

Elämää suljetulla

Istun sängylläni ja tuijotan ikkunasta ulos. Ulkona sataa, kesä on vaihtunut syksyksi. Elämäni kamalin kesä on siis jo takana päin. Kun täytin 18, ajattelin että tästä tulee elämäni paras kesä, toisin kävi.

 Oon ollut nyt sairaalassa melkein 5 kuukautta. Tällä osastolla noin 5 viikkoa, josta suurimman osan sisähoidossa. Eli en pääse osastolta mihinkään kuten ulos tai syömään ruokalaan. Nyt alkaa tuntua, että pää alkaa tosiaan hajoamaan.

Osaston muut potilaat ovat monet paljon sairaampia kuin minä, joten seuraakaan ei löydy ja muut potilaat lähinnä vain ärsyttävät. Tosin kaikki muukin alkaa ärsyttää vaan päivä päivältä enemmän kun mitään ei tapahdu. Tuntuu siltä, että olisin lusimassa täällä jotain tuomiota. Osaan jo kuvitella millaista olisi istua vankilassa, tuntuu varmaan aika samalta, tosin silloinkin tietää kuinka monta aamua on vielä jäljellä. En vaan jaksaisi enää olla täällä, kun muut saavat elää elämäänsä vapaasti eikä joudu makaamaan sängyssä päivästä toiseen neljän seinän sisällä. Täällä ei oo mulle mitään aktiviteettejakaan ja alan jo turtua sängyssä makaamisesta. Ainoat aktiviteetit on, kun joku ehtii tulla käymään moikkaamassa. Jos kukaan läheinen ei koskaan kävisi täällä olisin luultavasti lamautunut ja todella huonossa kunnossa.

En voi ymmärtää miten tän osasto hoidon olisi tarkoitus kuntouttaa kun kaikki aktiviteetit ja vapaudet viedään pois. Oon niin väsynyt tän sairaalan touhuun. Taistelen joka päivä karkaamis ajatuksia vastaan ajattelemalla, että ehkä kestän vielä pari päivää ja sitten alan saamaan vapauksia, mutta jotenkin alkaa mennä toivo siihenkin. Myönnän että olen myös malttamaton, mutta olisihan se kiva jos viidessä viikossa saisi edes sisähoidon loppumaan. Jos syy sisähoitoon on karkaamis riski, voin sanoa että mitä pidempään mua pidetään vankina sisällä ilman tekemistä, sitä todennäköisemmin tuun karkaamaan tilaisuuden tullen. Tuntuu, että karkaamisella tai sen yrittämisellä ei voi hävitäkään mitään ja sen takia olen siihen ratkaisuun päähänpistona päätynyt useammankin kerran. Ihan kun mun hyviä ratkaisuja ei koskaan palkittaisi vaan ainoastaan huonot ratkaisut huomataan ja niistä rangaistaan.😔

-Olivia

Yksi suuri perhe

Kaikkien ongelmieni keskellä mulla on ainakin yksi asia hyvin. Itse asiassa niin hyvin että välillä pidän sitä itsestään selvyytenä, mitä se ei todellakaan ole.

Vaikka en aina muistakaan sitä todeta, mulla on maailman ihanin perhe ja ystävät, jotka ovat mulle yhtä suurta perhettä. Ne jaksaa aina kuunnella ja kysellä kuulumisia, siitä huolimatta että oon välillä tosi väsynyt elämään. Voin aina luottaa heidän tukeensa ja pyytä apua, kaikkien omistakin ongelmista huolimatta. Vaikka välillä oon vähän erikoinen ja teen virhe arvioita ja ratkaisuja, joita muut eivät ymmärrä, he hyväksyvät mut juuri tällaisena kun oon. En edes olisi tässä ilman heitä. Oon tosi kiitollinen, että mulla on niin paljon ihania ihmisiä ympärilläni.

On tosi surullista, miten monet ihmiset joutuvat elämään yksinäisyydessä ja taistelemaan yksin ongelmiensa kanssa. Jokaisella pitäisi olla joku, jonka kanssa voisi edes päivitellä kuulumisia. Toivon, että jokainen muistaa arvostaa omia suhteitaan eikä pidä ketään itsestään selvyytenä.♥

-Olivia

Hatkoilla

Viime viikon torstaina mulla oli lääkärin tapaaminen. Toivoin, että saisin jo jotain vapauksia, mutta toisin kävi. Ainoa vapaus jota sain oli että pääsen syömään osastojen yhteiseen ruokalaan ja käytinkin tilaisuuden heti hyväkseni ja lähdin omille lomille. Eli hatkoille. Luulin, että kotona olo parantuisi kun taikasauvaa heilauttamalla. Tuntui etten voisi karkaamalla hävitäkään mitään, kun olin vielä niin lähtötekijöissä ettei asiat voineet mennä enempää taakse päin. Kotona olo ei kuitenkaan parantunut toivomallani tavalla.

Torstai iltana näin kaveriani ja sovimme, että seuraavana päivänä mentäisiin keskustaan juhlimaan ja nollaamaan tilannetta.

Perjantai aamuna herättyäni auringon paisteeseen näin toista kaveriani, jonka jälkeen lähdimme toisen kaverini kanssa jo neljän aikaan keskustaan. Hankimme juhla juomia, pidimme hauskaa ja näimme muitakin kavereitamme. Ilta oli mukava, etenkin kun olen päässyt kesän aikana vain pari kertaa minnekään ja saanut kokea jotain hauskaa kavereiden kanssa. Muuten ensimmäiset kuukaudet täys ikäisenä ovatkin menneet suurimmalta osin sairaalassa maaten.

Yöllä sain kuitenkin päähänpiston ja palasin takaisin osastolle. Vaikka hapen haukkaaminen sairaalan ulkopuolella tekee hetken aikaa hyvää niin sain huomata, että karu totuus on ettei ongelmia voi loppujen lopuksi paeta vaan se saattaa jopa hankaloittaa ennestään vaikeaa tilannetta.★

-Olivia